Päätön nainen ja muumioiden perintö

Viime viikosta lähtien työhuoneellamme on kummitellut tämä päätön naishahmo. Kyseessä on Marita Walldénin (1896-1981) kipsiveistos, jonka pää on lohjennut irti. Ehkäpä kuulemme veistoksesta vielä enemmän, kunhan esinekonservaattorimme Satu pääsee vauhtiin sen konservoinnissa.

Päättömät hahmot eivät ole ainoita, jotka kummittelevat meille konservaattoreille vuosikymmenten takaa. Historiallisten taide-esineiden kanssa työskennellessä pääsee muutenkin lähelle menneiden aikojen outouksia. Joskus saattaa törmätä asioihin, jotka ovat ihmeellisempiä kuin mitä edes kauhuleffojen tekijät keksivät. Konservaattorin näkökulma on sikäli ainutlaatuinen, että tutuksi tulevat esineiden ulkomuodon lisäksi niissä käytetyt materiaalit.

Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta Euroopassa käytettiin vielä sata vuotta sitten ihmisjäänteitä taidemaalauksessa. Egyptiläiset – ja joissain tapauksissa tuoreemmatkin – muumiot olivat monenlaisessa hyötykäytössä. Muumioista tehtiin paitsi lääkkeitä, myös ruskeaa pigmenttiä.


Kuvalähde: commons.wikimedia.org

Vanhoina villeinä aikoina 1500–1800-luvuilla muumioruskea oli yleisesti käytössä taiteilijoiden paleteilla. Parhaimmillaan muumiopigmentti oli historiallisten lähteiden mukaan muotokuvissa ihon varjoalueiden sävyissä. Jotakin kiehtovaa on kieltämättä maalauksessa, jossa käytetty pigmentti on samaa materiaalia kuin sen kuva-aihe…

1900-luvulla alun jälkeen yleinen mielipide oli kääntynyt muumioiden kaupallista käyttöä vastaan, eikä muumioruskeaa enää valmistettu. Egyptin kansallisaarteet olivat siten paremmassa turvassa. Tämä oli hyvä kehitys myös maalaustaiteen kannalta, sillä muumiopigmenttiin usein lisätyt asfaltti ja bitumi saivat monesti aikaan maalipinnan voimakasta rypistymistä tai halkeilua.

Toinen satumaisen kuuloinen historiallinen pigmentti on lohikäärmeen veri. Kauniin punaista lohikäärmeen verta käytettiin pigmenttinä ainakin antiikin ajoista lähtien. 1400-luvun alussa nuoria taiteilijoita opastanut Cennino Cennini kehottaa kuitenkin jättämään ”tuon värin sikseen — sillä se ei laadultaan ole sellaista, että siitä sinulle kunniaa koituisi.” Myöhemmät lähteet 1800- ja 1900-luvuilla ovat samaa mieltä Cenninin kanssa: lohikäärmeen veri ei sovellu pigmentiksi, vaan on parhaimmillaan esimerkiksi lakkana huonekaluissa.


Kuvalähteet: Wikipedia ja Projekt Runeberg

Toisin kuin Euroopassa antiikin aikana luultiin, ei lohikäärmeen verta saada lohikäärmeistä, eikä se nimestään huolimatta ole edes eläinperäistä. Lohikäärmeen veri on koostumukseltaan hartsia, jota saatiin muun muassa Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassa kasvavien Daemonorops- ja Dracaena -sukujen puiden pihkasta. Dracaena-suvun puita löytyy Suomessakin monessa kodissa huonekasveina. Kasvi tunnetaan Suomessa lohikäärme- eli traakkipuuna. Niinpä esimerkiksi vuoden 1928 Pienessä tietosanakirjassa esitellään lohikäärmeen veri nimellä traakinpihka.

Lähteet:

Cennini Cennino 2006. Kirja maalaustaiteesta. Suomentanut Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.

Eastaugh, Nicholas, Walsh, Valentine, Chaplin, Tracey & Siddal, Ruth 2005. The Pigment Compendium. A Dictionary of Historical Pigments. Oxford: Elsevier.

Forsman Jaakko, Havu, I., Salovaara Hannes, Wecksell, J. A. (toim.) 1928. Pieni Tietosanakirja. Osa IV. San Remo – Öölanti. Helsinki: Otava. Haettu 29.10.2012. http://runeberg.org/pieni/4/0452.html.

Tagit: ,